Kohtaamisia

Olin tiistaina kuuntelemassa pedagogi ja esiintymiskouluttaja Ilkka Tyynelän puheenvuoroa "Aidosti läsnä" Marsaanan pressipäivässä. Tyynelä puhui mieleenpainuvasti ja tymäkkää asiaa. 

Hänen ydinviestinsä oli se, että paras lahja, minkä voimme toisillemme antaa on toistemme aito kohtaaminen. Meidän kannattaisikin olla enemmän läsnä toisillemme (ei vain paikalla). Kuuntele siis, älä vain ole kuulolla, kun joku seuraavan kerran puhuu sinulle. Miksi läsnäolo sitten on niin tärkeää?

Siksi, ettemme ole täällä vain itseämme varten. Jokainen meistä on olemassa muita ihmisiä varten: tarkoitus olisi antaa tai välittää osa omasta energiasta ympärillä oleville. Tai näin siis Ilkka Tyynelän mukaan, mutta olen kyllä asiasta tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan. Täydentäisin ajatusta niin, että olemme täällä, jotta voisimme auttaa apua tarvitsevia, tuoda valoa ja positiivisuutta kanssaihmisten elämään ja muutenkin saada heidän olonsa hyväksi. Emme siis ole täällä imeäksemme sen hyvän olon ja energian heistä pois. 

Valitettavasti kaikki meistä eivät ole sisäistäneet tätä ajatusta. Kyllähän te tiedätte, että on olemassa myös sellaisia ihmisiä, energiasyöppöjä, jotka jo muutaman minuutin huoneessa oltuaan ovat onnistuneet myrkyttämään ilmapiirin: sen saattaa ihan tuntea, kun energia pakenee läsnäolijoista energiasyöpön talliin. Ilma muuttuu mustaksi negatiivisuudesta, joka on niin paksua, että sen aistii syvällä sielussaan asti. Sellaisessa ilmapiirissä alkaa ahdistaa, eikä siinä ole hyvä kenenkään olla. Pitkällä tähtäimellä tuollainen ilmapiiri nakertaa läsnäolijoiden hyvän energian pikkuhiljaa kokonaan pois ja lopulta heistä ei ole enää jäljellä kuin kuihtuneet kuoret. Siksi omasta elämästään kannattaa karsia pois (mikäli se suinkin on mahdollista) kaikki energiasyöpöt ja haalia lähelleen vain sellaisia ihmisiä, jotka antavat itselle lisää energiaa + voimaa ja joiden seurassa olonsa tuntee hyväksi.

Tyynelä puhui myös siitä, että kun kohtaamme toisia, ei kannattaisi miettiä liikaa sitä "miten mun nyt pitäisi tässä seisoa" tai "mitähän nuo nyt musta oikeasti ajattelee", vaan keskittyä oman itsen sijaan niihin toisiin, kohtaamiinsa ihmisiin. Jos keskittyy vain itseensä, menee ihan solmuun ja muuttuu mustaksi aukoksi. Mutta jos sen sijaan keskittyykin muihin ihmisiin, kuuntelee ja on läsnä kussakin tilanteessa, energia virtaa vapaasti minusta sinuun. Läsnäolo hetkessä on siksikin aika olennaista, koska elämä tapahtuu aina tässä ja nyt. Ei eilen, ei huomenna eikä ensi viikollakaan, vaan juuri nyt. 

Viimeinen Tyynelän esimerkki oli mielestäni ihan paras: amerikkalaisiahan pidetään hirveän pinnallisena kansana. Kun siellä harrastetaan sitä small talkia ja ventovieraille hymyillään kadulla ja heitä moikataan. Ai kamala, miten pinnallista!. Miksi se sitten tuntuu niin hyvältä, kun sen itse kokee? Niin Tyynelä kuin minäkin olen käynyt Jenkeissä ja kokenut tuon pinnallisuuden itse. Kun vaatekaupassa pukukoppiin jonottaessani työntekijä katsoi silmiini ja kysyi: "How are you darling?" se tuntui kivalta. Oikeastaan tosi hyvältä, eikä yhtään teennäiseltä. Samoin kuin kaikki muutkin siellä kokemani vastaavat "pinnallisuuden ilmaisut". Vaikka tarkoitushan ei ole oikeasti vuodattaa ventovieraille elämäntarinaansa vointia kysyttäessä, silti tuntuu kivalta, että joku huomaa minut. Ja ihan vain se hymyilykin tuntuu hyvältä.

Ilkka Tyynelä oli kokeillut matkalta tultuaan kikkaa täällä Suomessakin ja hymyillyt ja moikkaillut kadulla vastaantulijoita. Monet olivat murahtaneet tai tuhahtaneet paheksuvasti ja osa vain katsoi sillä tavalla merkitsevästi, että onkohan tuo tullut hulluksi. Ei tuollaisesta kohtaamisesta tule hyvää fiilistä lopulta kummallekaan. Joku oli kuitenkin hymyillyt takaisinkin ja koska siitä jäi Tyynelälle hyvä olo, hän pohti, että näissä pienissä muutaman ohikiitävän sekunnin kestavissä kohtaamisissa piilee valtava hyvää tekevä ja energiaa antava potentiaali. Olen samaa mieltä. Niin usein vain vaellamme eteenpäin arjen harmaudessa etenkin täällä Suomessa, kohtaamatta muita ihmisiä kunnolla. Ja mitä haittaa siitä voisi olla, että yrittäisimme olla läsnä enemmän toisillemme, jos muutaman sekunnin kestävä hymy tuntemattomalle jo riittää?

Se, miksi olemme epävarmoja tai mietimme kohtaamisissa esimerkiksi sitä, miten päin tässä nyt pitäisi olla, johtuu Tyynelän mielestä pelosta. Tarkemmin sanottuna sen pelosta, että se toinen ihminen saa tietää kuka minä oikeasti olen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi esittää mitään muuta kuin on. Vaan sitä, että kohtaisimme ja olisimme läsnä muille rohkeasti juuri sellaisina kuin me olemme, omina itseinämme. Ei meissä kenessäkään ole mielestäni mitään sellaista, minkä paljastamista toisille pitäisi pelätä.

Mitäs jos siis kokeilisimme yhdessä kohtaamaan toisemme paremmin ja useammin? :) Siinä ei voi kuin voittaa!

Kuvat: Hippie Style